Mä en ole ihan hirveästi jakanut ajatuksia liittyen kouluun ja opiskeluun täällä Seinäjoen ammattikorkeakoulussa. Multa on pyydelty kouluun liittyvää postausta, mutta tämä ei ole se missä kerron tästä alasta ja koulussa käytävistä jutuista, sillä en tiedä siitä vielä itsekään kaikkea. Tämä on se postaus, missä mä kerron miltä musta on tuntunut olla täällä, opiskella.
Ensinnäkin, suoraan sanottuna mä en viihdy täällä niinkuin haluaisin. Ja mä tiedän täysin mistä se johtuu.. oon tottunut Jyväskylään, totuin siihen että koulussa jokainen naama oli tuttu, kaupungilla näki aina jonkun tutun ja ympäristö oli tuttu ja turvallinen! Täällä mä en tunne ketään tosi hyvin, kaikki on edelleen todella vierasta ja tänne tulo on aina yhtä outoa. Täällä on kivoja asioita kuten muutamia ihania ihmisiä, ihana joukkue mitä valmentaa ja no koulu aina silloin tällöin..mutta muuten mä edelleen vierastan tätä paikkaa. Toivoisin etten, sillä eihän mistään oikeen voi nauttia kun on niin vieras olo? Tiedättekö mitä yritän sanoa?
Kokoajan kaupungista tulee tutumpi, mutta jotenkin tuntuu että tänne asettuminen on edelleen niin pahasti vaiheessa, ettei tiedä miten päin olisi.
Noh miten sitten koulu. Meidän koulu on ehkä maailman viihtyisin, hieno, siisti ja vielä kauniin joen varrella hyvän etäisyyden päässä kaikesta. Opettajat on kivoja, ihmiset ystävällisiä ja ilmapiiri on rento. Mutta itse ala, en tiedä onko se mua varten, enkä mä oikeastaan osaakkaan sanoa sitä vasta kun oon lähempänä valmistumista. Ensimäisen vuoden aikana tähän mennessä parasta on ollut ekat kuukaudet kun kaikki oli niin uutta ja sen jälkeen kivaa ja oman tuntuista on oikeastaan ollut vain meidän virtuaaliyrityksen ympärillä pyöriessä. Kaikki muut tunnit, matikka, kielet, talous.. ei nappaa. Mä tiedän että toisena ja kolmantena vuotena, kun saa valita itse mihin suuntautuu niin kaikesta tulee paljon mielekkäämpää ja silloin ehkä vasta tietää onko valinnut oikean alan jota opiskella. Tuntuu vaan niin tyhmältä että nyt kokonainen ensimäinen vuosi menee siinä, että pitää taistella erittäin puuduttavia aineita läpi ja kärsiä ajatuksista "miks käyn tätä koulua jne..". En puhu nyt kuitenkaan jokapäiväisistä tuntemuksista, vaan yleisesti siitä mitä koen aika ajoin. Mä toivoisin että voisin pikakelata ajan kakkosvuodelle, jolloin alkaa se mitä itse haluaa opiskella. Itse olen ajatellut suuntautua johtamiseen ja henkilöstöhallintoon ja tällä hetkellä sitä saan vain virtuaaliyritystunneilla irti, toimiessani yritykemme toimitusjohtajana. Tavallaan siis käyn edelleen lukiota (siltä tuntuu), sillä aineissa ei ole mitään äärimäisen uutta ja mielenkiintoista. Haluaisin vaan jo suuntautua, saada fiilistä siihen koulunkäyntiin! Ja nämä mielipiteet ovat sitten vain omiani, joten älä panikoi jos olet liiketaloudelle nyt hakenut, tää ala on oikein hyvä!! Mutta myönnettäköön, että edelleenkään tää ei ole se mun ykkösjuttu mitä haluan, mutta silti haluan tätä! Eikö ookkin epäselvää??
Poliisikouluunkaan en kuitenkaan voinut vielä viime vuonna hakea ja toisaalta en mä edes tiedä mitä mä haluan. Välillä mietin että välivuosi olisi ollut ehkä parhain vaihtoehto, mutta en mä halua pitää sellaisia, haluan opiskella ja valmistua..
Mä voin kyllä myös vannoa, että se ettei tämä paikka vielä tunnu kodilta ja omalta paikalta vaikuttaa myös suuresti koulumotivaatioon ja siihen mikä siellä koulussa on kivaa. Tästä päästäänkin aiheeseen siirtohaku. En tiedä olenko maininnut, mutta haemme Lanen kanssa keväällä siirtohaussa Jyväskylän ammattikorkeakouluun. En ollut nyt varma halusinko mä tästä mainita, sillä on 80% mahdollisuus ettei me sinne päästä, mutta tulipahan nyt kirjoitettua ja sanottua tämäkin. Koko siirtosysteemi on muuttunut ja toivon koko sydämestäni että se olisi meidän kohdalla hyvä asia. Molemmat pärjätään täällä, mutta sanotaanko näin että elämää ja koulunkäyntiä helpottaisi suuresti kotona oleminen.
Mua helpottaa suuresti kirjottaa näitä ajatuksia julki, jotenkin tuntuu että tää kaikki olisi yks suuri tabu. Kaikkeni oon tehnyt viihtyäkseni täällä, mutta en tiedä onko se tuo ala vai ympäriltä puuttuvat tärkeät ihmiset vai tämä kaupunki, meidän koti, mikä?
Suureksi onneksi täällä on kuitenkin mahdollisuus olla lajin parissa jota rakastaa. Valmennan ihan älyttömän taitavia naisia ja jokainen valmennuspäivä on paljon positiivisempi kuin päivät jolloin treenejä ei ole. Se kertoo sen kuinka paljon mulle tärkeä asia vaikuttaa viihtymiseen ja yleiseen fiilikseen. Ilman valmennuspuuhia, mä en tiedä olisko asiat kovin hyvin. Olisin todennäköisesti sohvaperuna joka ei tee elämässään mitään järkevää.. :-D
Oon kirjottanut jo ihan liikaa ja liian sekavasti, mutta jos oot tähän asti jo päässyt niin kiva! Haluan tosiaan sanoa, että ei en ole masentunut, vaikka tästä ankeasta tekstistä joku varmasti niin ajattelee. Sanotaanko näin, että etsin vielä sitä mikä on mun juttu ja näinä hetkinä oon pysähtynyt miettimään onko se tämä koulu, tämä ala. Vuoden päästä varmaan nauran ääneen tälle kirjoitukselle, sillä uskon oman polun valitsemisen jälkeen kaiken olevan paremmin kuin koskaan. Mutta just nyt, oon vähän hukassa ja hämmentynyt.
Ps. mun piti aluks kirjottaa vaan tiistaista ja siitä kuinka värjäsin tukan tummaksi ja huolsin ripset ja kuinka mulla on uus kiva bleiseri ja kuinka ulkona on kiva keli, mutta hei... Tällä kertaa tälläinen kilometrin pituinen tarina ollos hyvä!
